Pysähdyn liikennevaloihin, ja pian äskeinen mies on vieressäni. “Sä voit viedä mua?” hän sanoo ja viittaa pyöräntarakkaan. “No… En taida,” vastaan. Mies katsoo minua väsyneesti ja aloittaa saarnan: “Sinä olet egoisti. Mä en halua seksi. Mä haluan vaan…” Valo vaihtuu ja jatkan matkaani.

Alistuminen. Hämmennys. Tunsin syyllisyyden piston kun minua haukuttiin egoistiksi. Olinhan juuri ajatellut ‘Ei, en todellakaan rupea kyydittämään tuntemattomia miehiä keskellä yötä. Korikin pitäisi ottaa pois tarakalta. Ei, en.’ Olisi epäitsekästä ja yhteisöllistä tarjota kyyti tarvitsevalle. Haluaisin asua yhteisössä jossa se olisi normaalia toimintaa. Sen sijaan asun yhteisössä, jossa miehen on epäsopivaa ja epäilyttävää pyytää kyytiä nuoren naisen tarakalla ja jossa pyyntöön suostuminen osoittaa itsesuojeluvaiston puutetta. Jos jotakin odottamatonta tapahtuisi, minulle sanottaisiin että mitä sitten odotit kun otit sen pummin kyytiin. Me molemmat tiesimme tämän. En ehtinyt edes ajatella mitä mies oikeasti halusi, koska mihin tahansa ehdotukseen suostuminen olisi saattanut minut kyseenalaiseen valoon.

Siksi mies käyttikin syyllistämisstrategiaa. Se on tehokas keino saada ihminen toimimaan oman tahtonsa vastaisesti. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut miehen suusta “I’m really disappointed” kun olen kieltäytynyt tekemästä jotakin. Se johtaa syyllisyyteen, ja se hämmentää, koska toisen ihmisen valintoja ei ole tapana arvostella noin suoraan. Hämmentyneenä ja syyllisyydentuntoisena helposti alistuu. Minäkin alistuin: en osannut heti suuttua, en ilmaissut suuttumustani suoraan enkä puolustanut omaa päätöstäni vaan ajoin tyynesti pois. En liioin kertonut miehestä vastaantulevalle poliisikaksikolle. Eihän ollut  ehtinyt tapahtunut mitään rikollista, ja poliisin ulkomaalaisvastaisuus tiedetään.

Hän sanoi ettei halua seksiä. Onko selvempää tapaa osoittaa, mitä ajattelee, kuin sanoa jotain tuollaista? Mitä hän oli mahtanut ehdottaa minua edelliselle naiselle, joka oli menossa vastakkaiseen suuntaan ja vieläpä jalan? Tuskin reppuselkäkyytiä takaisin keskustaan. Ilmeistä päätellen hän oli ehdottanut jotain mihin nainen ei halunnut suostua. Kuinka monelle hän mahtoi ehdotella vielä minun jälkeeni? Raiskausuutisia lauantailta ei ole julkaistu.

Kilpi kertoo saavansa tunnustusta vain naistenlehdiltä (ja suoraan lukijoilta) – “ei vielä koskaan pääkaupunkikriitikoilta” – ikään kuin kriitikoiden mielipide olisi arvokkaampi kuin naislukijoiden. Toisaalta minua suututtaa tuo elitismi, toisaalta raivostuttaa juuri se, että naisen kirjoittamaa tekstiä – varsinkin niin vahvasti naisellista kuin Kilven – on pidetty sopivana vain naisille, kun taas mieskirjailijoiden tuotanto on ollut muka niin neutraalia ja yleisinhimillistä että se sopii kaikkien luettavaksi. Minä en ainakaan löydä äijien kirjoista sen enempää samastumiskohtaa kuin perusäijä löytää Eeva Kilven teoksista. Toki kenen tahansa tekstissä on jotakin mihin voi samastua ja mistä pitää, mutta minulla tulee seinä vastaan viimeistään siinä kohtaa kun äijä alkaa kuvata suhdettaan naisiin. Harva mies kirjoittaa naisista niin kunnioittavasti mutta vailla ylistystä että sitä pystyisin lukemaan.

Tiedän kyllä lesbonaisia, jotka tuntuvat samastuvan nimenomaan miesten naissuhteisiin ja naiskuvaukseen, mutta itse en pysty siihen. Naisten rakastamisessa pitääkin olla tarkkana, etten lankea esineellistämiseen, ylistämällä alistamiseen ja himokkaaseen tuijotukseen. Alastomien naisten kuvat ovat aina olleet minulle ongelma: ne miellyttävät silmää ja kiihottavatkin, mutta samaan aikaan syntyy ahdistus siitä että nainen on taas nostettu esineeksi ja (miehisen) katseen kohteeksi ja häneltä on viety oikeus määrätä kuka häntä katsoo ja miten. Huolimatta siitä onko nainen itse hakeutunut kuvattavaksi. Miesten esineellistystä on huolettomampi seurata. Minua ei häiritse edes se, että Eeva Kilpi näkee yksinäisyydessään ja seksinpuutteessaan täysikuussakin peniksen.

Kenties tuo samastumisen tarve on tyypillinen naislukijan piirre. Voihan jotakin historiallista seikkailuromaania lukea samastumattakin, ja huomaamatta kenen näkökulmaa siinä tarjotaan ja kenet vaiennetaan. Mutta sellainen ei minua kiinnosta. Olen samastuja ja etsin juuri niitä valtavirrassa vaiennettuja ääniä. Olen suorastaan koukussa aitoihin elämäntarinoihin, omakohtaisiin kuvauksiin, jotka on kirjoitettu omaksi terapiaksi ja samastumiskohdaksi muille sen sijaan, että hamuilisivat kirjallisia ansioita ja ylistäviä kritiikkejä.

Kilven päiväkirjassa on kadehdittavaa rehellisyyttä ja raadollisuutta, varsinkin hänen suhteessaan omiin lapsiinsa, joka ei ole vain suojelevaa ja kaikenymmärtävää vaan myös raastavaa ja turhautunutta, välillä itsekästäkin. Kilpi itsekin perää kirjailijalta omakohtaisuutta ja omaperäisyyttä. Aiheella ei ole väliä, kunhan kirjoittaa omasta kokemuksesta ja peittelemättä. Itse lankean monesti siihen, että verhoudun huumoriin vakavissakin asioissa. Huumori on hieno asia, mutta se voi peittää oikean herkkyyden. Olen perinyt huumorin ja muunkin ilmaisutaidon isältäni, kun taas lukeminen ja kirjojen hamstraaminen tulee äidiltä. Alan entistä enemmän arvostaa sitä, että äitini on keräillyt kirjoja enemmän kuin yhden huoneen kirjahyllyihin mahtuu. Sieltä minäkin olen tehnyt kirjallisia löytöjä elämän varrella, kuten tämän Naisen päiväkirjan.